Amerikan Uutiset - Uutisarkisto
Teräsvaari Heikki Pakarisen jalka nousee yhä ketterästi
Heikki ”Henry” Pakarinen, 88, on elävä legenda Etelä-Floridan suomalaisten joukossa. Heikki pyöritti nykyisin ”taalagolffareiden” nimellä tunnettua ryhmää yli 20 vuoden ajan. Hänelle ei riittänyt, että pelaajien tulokset tulivat tarkasti kirjatuksi kierrelehtiöön. Heikin kirjasta ilmeni myös jokaisen rahallinen menestys kierros kierrokselta kumulatiivisesti laskettuna.
-Jaa, että voitinko vai hävisinkö itse noiden vuosien aikana? Annas kun mietin hetken...tosiaan, taisin jäädä ihan omilleni, naurahtaa nyt 88-vuotias Heikki Pakarinen kotitalonsa pihalla Lantanassa. Vakaumuksen miehenä tunnetun teräsvaarin sanaan on uskominen.
Vaikka Heikki Pakarista ei ole nähty golf-kentällä pariin vuoteen, käy hän silti jatkuvasti hiomassa swingiään John Prince Parkin harjoittelukeskuksessa.
-Voi kuule, kun viime kerralla laitoin viisi palloa riviin ja löin ne kaikki peräperää kentälle, lensi niistä jokainen suoraan ja pitkälle, kuntoaan päivittäin huoltava ex-urheilumies sanoo suu messingillä.
–Tässä joku päivä pitää taas mennä oikein kentälle pelaamaan.
Vaajakoskelta alunperin kotoisin oleva Heikki Pakarinen pelasi nuoruudessaan aktiivisti jääpalloa, jopa Suomen mestaruussarjassa. Urheilu onkin yksi hänen elämänsä kulkua siivittäneistä harrastuksistaan. Tänä päivänä hän käy säännöllisesti myös luistelemassa Lake Worth Roadin päässä sijaitsevassa jäähallissa. Päivän kuntonsa todistaakseen, Henry ottaa muutaman sprittiaskeleen kotitalonsa ruoholla ja täytyy todeta, että itse en pysyisi teräsvaarin kyydissä.
-Päiväohjelmaani kuuluu myös kuntojumppa ja venyttely olohuoneessa, mutta osallistun myös säännöllisesti Suomi Talon voimisteluohjelmaan, Pakarinen kertoo.
Heikki on rintamaveteraani
Heikki Pakarisen hahmo tunnetaan hyvin Etelä-Floridan suomalaislueella hänen monista muista aktiviteeteistaan. Hän osallistuu säännöllisesti paikalliseen veteraanitoimintaan, vaikka varsinaisiin rintamaveteraaneihin hän ei koskaan ole lukeutunutkaan.
-Tässä on tapahtunut virhe, sillä en aikoinani ymmärtänyt hakea rintamaveteraanin statusta vaikka se minulle olisi kuulunutkin, Heikki Pakarinen kertoo. Hänen ikäluokkansa, vuonna 1926 syntyneet, kutsuttiin ”Suomen raskaaseen” vuonna 1943. Tuolloin 17-vuotias nuorukainen matkusti Helsingin Santahaminaan ja siellä toimineeseen viestikomppaniaan.
-Jäi kahta viikkoa vaille etten joutunut rintamalle. Olimme jo valmistautuneet sotaan, mutta Moskovan välirauha (19. syyskuuta 1944) ehdittiin solmia suuri ennen kuin joukko-osastomme oli määrä osallistua sotaan, Heikki Pakarinen muistelee.
Pakarisen viittaus rintamaveteraanistatukseen liittyy kaksi vuotta aikaisempaan tapahtumaan, jolloin hän 15-vutoiaana osallistui aktiivisti Vaajakosken suojeluskuntatoimintaan.
-Kun jatkosota syttyi kesäkuussa 1941, määräsi suojeluskuntamme komentaja viisi poikaosaston jäsentä kuljettamaan 33 hevosta etulinjaan hyökkäykseen valmistautuneille joukoille, Pakarinen muistelee. Joukon vastuuhenkilöksi nimetty Heikki pyöräili kavereittensa kanssa Jyväskylän rautatieasemalle, jossa hevoset lastattiin junaan.
- Oli kuuma päivä ja asetuin itse hevosten kanssa samaan junanosaan kun muut pojat jäivät istuimaan kauemmaksi sijoitettuun avovaunuun. Siinä kuljetettiin huonekaluja, joten pojat istuskelivat matkan ajan mukavilla sohvilla ja nojatuoleilla, Pakarinen kertoo.
Hevonen katsoi karsoon...
Jano yllätti matkalaiset, etenkin umpivaunussa matkanneen Heikin. Kerman asemalla juna pysähtyi ja Heikki huomasi tilaisuutena tulleen. Hän avasi naunun oven ja näki kuinka paikallinen maatalon emäntä haki läheisestä lähteestä raikasta vettä. Heikki ryntäsi ulos ja ystävällinen emäntä lahjoitti hänelle ämpärin. Heikki täytti sen ja palasi vaunuun. Lähinnä ollut ori ei kuitenkaan katsellut janonsa tyydyttänyttä Heikkitä hyvällä silmällä ja tuntui sanovan äkäisesti.
-Vai sinä juot vettä kun me hevoset olemme kuolemassa janoon!
Samassa Heikki ryntäsi ulos ja komensi kaverit apuun. Pian saatiin kaikki hevoset juotetuksi ja matka pääsi jatkumaan kohti Nurmeksen Porokylää. Perillä hevoset siirrettiin eturintaman tuntumassa olevien joukkojen käyttöön ja suojeluskuntanuoret pääsivät tutustumaan taisteluun valmistautuviin sotilaisiin.
-Keskelle metsää kokoontuneet sotilaat istuskelivat vakavina mättäiden ja kantojen päällä ja söivät hernekeittoa, Heikki muistelee. Vaajakoskelaisnuoret viettivät kaksi päivää hyökkäysjoukkojen parissa ennenkuin aloittivat kotimatkansa.
- Koska vein hevoset rintamajoukoille ja siten osallistuin sotavalmisteluihin sekä vietin rintaman tuntumassa nuo kaksi päivää, olisin ollut oikeutettu rintamaveteraanin staukseen. En sitä koskaan ymmärtänyt kuitenkaan hakea, Heikki Pakarinen sanoo.
Kunnallispolitiikka kiinnosti
Myöhemmin työuransa valuutusalan yritysten esimiesasemassa työskennelleelle Heikki Pakariselle rintamieslisä ei taloudellisesti olisi ollut merkittävä. Kysymys lienee enemmänkin statuksesta ja yhteiskunnallisesta arvostuksesta. Sitä kukaan ei voi kieltää, etteikö vaajakoskelaisnuori olisi tehnyt riittävän suurta palvelusta Suomen yhteiskunnalle kuljettaessaan hevoset rintamalle.
Kuten niin monille 1925 ja 1926 yntyneelle kävi, joutui vaajakoskelainen sodan jälkeen takaisin armeijan leipiin täyttääkseen asevelvollisuutensa. Paikka oli tuttu Santahamina.
Sittemmin Heikki Pakarinen osallistui aktiivisi suomalaisen yhteiskunnan eri tehtäviin, mm. politiikkaan. Helsinkiin muuttanut valuutusalan kenttäpäällikkö Vartiokylästä valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon Kansallisen Kokoomuksen riveistä. Hän osallistui aktiivisti myös kirkkovaltuuston työhön hallitusjäsenenä.
Floridan lomaparatiisin noustessa otsikoihin 1970-luvulla myös Heikki Pakarinen kiinnostui asiasta. Palm Beachin piirikunnan suomalaisten määrä räjähti kasvuun ja monen eri alan ammattilaisia muutti maahan. Pakarisen leipäpuuksi muodostui motellitoiminta ja pyöritti noin 20 vuoden ajan Ocean Breeze-motellia. Noina aikoina esimerkiksi Lake Worthin ja Lantanan halkaisevalla Federel-kadulla oli kaikkiaan 17 suomalaismotellia. Tänä päivänä suomalaiset eivät omista alueella motelleja lainkaan.
Startterit piti lahjoa
Noihin aikoihin alkoi myös Hekki Pakarisen golf-harrastus. Peliareenana oli useinmiten Lake Worthin vuonna 1924 perustettu golf-kenttä.
-Sain puhutuksi klubin vetäjiltä meille suomalaisille lauantaiaamuksi vakioajan, sillä kenttä oli aina täyteen pakattu ja pelaajia oli valtavat määrät, Heikki muistelee. Pelin suosion kasvaessa yksi tee-aika ei enää riiittänyt ja Heikin oli pakko siirtyä ”pieneen lahjontaan”.
- Jouluisin toimitin starttereille täytekakun ja joka lauantai keräsimme pelaajilta parin taalan kolehdin startterin taskuun sujautettavaksi. Näin hän pisti ryhmämme aina johon väliin aikansa etukäteen varanneiden joukossa, Heikki muistelee.
Hänen parhaat pelikaverit ja ”taalagolffin” luojat Paul Finne ja Matti Komonen ovat siirtynet jo vuosia sitten vihreämmille puttigreeneille. Matin näön heikennyttyä iän myötä kavereiden oli pakko katsoa tarkoin hänen pallonsa perään. Hänen lausahduksensa draivin jälkeen jäi elämään:
-Ainakin hyvin lähti!
Heikki Pakarinen on myös jättänyt nimensä ”taalagolffin” perinnettä jatkaville, vaikka hänen aikoinaan panos olikin vain 50 senttiä. Nimittäin väitetään, että kun Heikki oli pelin aikana kerännyt tavoitepisteensä kasaan, lyhyetkin putit alkoivat ”lipsahdella” ohi reiän.
-Teitkö sen todella tahallasi, Heikki?
-Tuota minä en nyt oikein muista...mutta en minä voittanut enkä hävinnyt mitään.
Kirkon miehenä Heikki Pakarinen ei halunnut koskea toisten maalliseen omaisuuteen muttei myöskään halunnut luovuttaa omaansa.
-Jumalan siunausta ja terveyttä jokaiseen päivääsi, hän toivottaa läksiäisiksi kotitalonsa nurmella.
Teksti ja kuva:
Mikko Koskinen
Lantana, FL