Amerikan Uutiset - Uutisarkisto

Järven peilityyni pinta heijastaa vastarannan punavalkoisen saunamökin ja sen puulaiturin veden pintaan. Ainoa verkkokalvoilleni piirtyvä liike on rantaulpukoiden keskellä hiljalleen lipuva sorsaperhe, jonka juurisyntyneet poikaset seuraavat emoaan uskollisesti. Aurinko on vajoamassa vastapäisen sekametsän suojiin. Vaivihkaa hämärtyvässä illassa eivät korvani tavoita ääntäkään. Perushämäläinen maaseutuidylli on rikkumaton.

Päärakennuksen ovi kolahtaa ja terassille pelmahtaa neljän serkuksen sarja.

–Vaari, mennäänkö soutelemaan, kysäisee joukon johtaja, 5-vuotias Anni viekottelevaan tyyliinsä. Hän on nelikön primus motor, vaikka onkin  joukon nuorin.

-Ei nyt, kultaseni. Kello on jo paljon ja pian on hammaspesun aika, vastaan. Ryhmän muut jäsenet Stella, 8, Elias, 7, ja Aino, 6, näyttävät ottavat kieltoni todesta. Mutta Anni on sinnikäs.

-Mennään kahdestaan. Minä voisin mennä keulaan, Anni ehdottaa. Tiedän, että olen helposti taivuteltavissa mitää tulee lastenlasteni ehdotuksiin ja toiveisiin. Jos kysymyksessä olisi oma mukulani, tietäisin kuinka toimia. Kokemustahan meillä mummon kanssa on neljän pojan verran. Mutta Annin vanhemmilla on omat kasvatusperiaatteensa ja me isovanhemmat haluamme kunnioittaa niitä.

- Käypäs kysymässä isältä, mitä mieltä hän on, ehdotan. Nelikkö katoaa terassilta päärakennukseen yhtenä rihmana ja sulkee oven perässään. He ovat oppineet muutamassa päivässä, että terassin ovi on suljettava ettei läpiveto paiskaa oven suurta lasia rikki.

Aikaisemmin päivällä oli suuren ruokasalin pöydässä istunut suuri kuulustelukomissio, jonka tehtävä oli selvittää toisena lomapäivänä kadonneen vinttiparvekkeen avaimen arvoitus. Koska katsoin olevani vastuussa suurperheemme kesälomaprojektista Vääräjärven Keitaalla, aitoniemeläisellä maatilalla Tampereen kupeessa, otin pääselvittelijän viran vastaan. Nelikko istui pöydän ympärillä kylki kyljessä. Ilmeet olivat vakavat, sillä alustukseni mukaan kyse oli tilan omaisuuden hävittämisestä.

Ensimmäisenä nousi joukon vanhimman, Stellan käsi.

- Minä en ollut mukana kun avain otettiin yläkerran parvekkeen ovesta, hän ilmoitti.

-  Mutta me muut olimme paikalla, vahvisti pikkusisko Aino.

- Kuka avaimen otti ovesta, kysyin.

- Se oli Elias, vastasi lapsikuoro kädet pystyssä kuten koulussa ikään.  

- Me halusimme kokeilla, minne kaikkialle avaimella voisi päästä, Elias selvitti motiivia. Selvisi, että ensiksi nelikko oli sännännyt pihan toisella puolella rinteessä olevalle maakellarille, jonka raollaan ollut ovi oli turvonnut tiukaksi. Kun avain osoittautui liian pieneksi jykevän puuoven vanhanaikaiseen lukkoon, eivätkä lasten voimat muutenkaan riittäneet avaamaan ovea, päätti porukka tutustua pihan toisella puolella sijaitsevan lisärakennuksen salaisuuksiin.

- Me mentiin sinne, missä se Honda on ja kiivettiin sitten sinne katonrajassa olevaan varastoon, Anni selvitti.

Honda?

Kävi ilmi, että porukka oli yksissä tuumin kiivennyt punaiseksi maalatun vanhan puurakennuksen takaosan tiloihin – paikkaan, jossa säilytettiin tilan mönkijää ja erilaisia työkaluja. Paikasta meillä vanhemmilla ei ollut aikaisemmin tietoakaan.

Todistusten mukaan avaimen herrana toimi Elias, joka säilytti sitä takataskussaan. Selvisi, että viimeiset havainnot tiirikasta – jotka tosin nyt olivat jo ristiriitaisia jokaisen innostuessa esittämään asiasta oman versionsa - olivat pihan erillisestä grillikatoksesta. Sen suojista avainta ei kuitenkaan koskaan löytynyt. Yleisen nuhtelun jälkeen julistin kymmenen euron löytöpalkkion avaimen löytäjälle, mutta ahkerasta etsinnästä huolimatta kadonneen avaimen arvoitus ei ratkennut.

Kadonnut avain ei suinkaan jäänyt ainoaksi ”incidentiksi” lomamme aikana. Muutaman sadan metrin päässä asuneet isäntämme Marjatta ja Jorma suhtautuivat ymmärtäväisesti meihin, emmekä joutuneet korvaamaan edes vahingossa rikkoutunutta olohuoneen ikkunaa. Viimeisinä päivänä tilalle iski ”töhertelijä”. Laiturin kaiteisiin oli terävällä esineellä kirjoitettu nimet ”Stella. Aino. Anni”.

-Minä en siihen osallistunut. Tiesin, että se on väärin, selvitti Elias kuulustelun alkajaisiksi.

-Ymmärrättehän te fiksuina lapsina, että tuollainen raapustelu on toisten omaisuuden turmelua, sanoin. Joukko nyökkäsi yhtenä. Selvitin viimeisen päivän aamuna, että me mummon kanssa olemme vastuussa tästä tilasta oleskelumme aikana ja velvollisia korvaamaan omistajille aiheutetut vahingot.

- Nyt joudumme iltapäivällä selvittämään asian Marjatta-tädin kanssa, totesin vakavasti.

- No, me emme ole silloin enää täällä, pikku-Anni heitti näsäviisaasti.

- Emme mekään, säesti serkku Aino vieressä. Siihen ei minulla ollut mitään sanomista.  

Jälkikäteen on tunnustettava, että yhteisloma hämäläisella maatilalla 12-henkisen suurperheen kesken oli tietoinen riski. Kuinka eri puolilla Suomea asuvien poikiemme perheet lapsineen sopeutuvat elämään saman katon alla kolme viikkoa. Etenkin kun sukumme uusin tulokas, Elsa-tyttö oli vasta pariviikkoinen Vääräjärvelle saapuessamme.

- Tulisimmeko ensi kesänäkin tänne viettämään lomaa, kysyin lapsilta. - Ei, tokaisi Elias ykskantaan. - Minä haluan jäädä asumaan tänne!

Vääräjärven Keitaan väljät sisä- ja ulkotilat antoivat jokaiselle mahdollisuuden myös henkilökohtaiseen rauhoittumiseen. Yhteisruokailuissa aikuisista jokainen pääsi esittämään kokintaitojaan, eivätkä ne olleet vähäiset. Oli hienoa havaita että pojistamme on kehittynyt eriomaisia kokkeja. Tosin, kun oma vuoroni tuli, heitin reissun muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan Kotipizzaan – ja ainakin pikkuporukan suosio oli taattu.

Perheemme seuraavan sukupolven nyt siirtyessä koulutielle, on myös maailmankartta hiljalleen valjennut heille. ”Amerikan mummo ja vaari” ovat harvinaisia ja odotettuja vieraita, milloin ikinä vierailemmekin Suomessa. Eräänä aamuna seitsenvuotias Elias luki amerikkalaisen pannukakkujauhepaketin kyljestä: ”Minne” ja ”sota”.

- Katso vaari, kuinka hassu nimi. Kaksi suomalaista sanaa perätysten, hän totesi.   

- Minnesota on yksi Amerikan eli oikeammin Yhdysvaltojen viidestäkymmenestä osavaltiosta, selvitin.

- Muistatko kun vietimme 4. heinäkuuta USA:n itsenäisyyspäivää ja nostimme sinipunavalkolipun salkoon? Niitä tähtiä siinä lipussa on tasan 50, yksi jokaiselle osavaltiolle.

-Ai, minä luulin että niitä oli vain vähän yli kymmenen, Elias naurahti.

Teksti ja kuvat:

Mikko Koskinen,

Tampere, Suomi