Suomi Talo
All County Funeral Home and Crematory
KK Car

Amerikan Uutiset - Uutisarkisto

huhti 28, 2016

Sotaveteraani Maire Koivisto, 101: "Oma polkupyörä pelasti henkeni"


Amerikan Uutisten "Suomi 100 vuotta"-sarjassa 101-vuotias sotaveteraani Maire Koistinen kertoo tapahtumista sota-aikana sekä artikkelin toisessa osassa elämästään itsenäisessä Suomessa sotien jälkeen. Hänet on palkittu useilla kunniamerkeillä työstään suomalaisen yhteiskunnan hyväksi.

Kuoleman kellot soivat Maire Koivistolle jatkosodan aikana heinäkuun neljännen päivän vastaisena yönä vuonna 1943. Nuori, 28-vuotias sairaanhoitaja ei sitä itse tiennyt. Hänellä oli muita ongelmia. Suurin niistä oli polkupyörä. Sitä ei hyväksytty postiautoon, jolla helsinkiläisen Koiviston oli määrä matkustaa Rovaniemeltä uuteen sijoituspaikkaansa Inariin. 

 Toinenkin ongelma oli, mutta vähäisempi. Koivisto ei nimittäin ollut matkalla Inariin eikä sinne päinkään, vaan Pelloon. Näin oli oikein kirjallisesti määrännyt Suomen Punainen Risti, jonka hoitajareserviin Koivisto kuului. Helsingistä lähtiessään hän luuli matkaavansa komennon mukaisesti työskentelemään rauhalliseen Länsi-Lappiin, Ruotsin rajan tuntumaan. Vasta Rovaniemellä kerrottiin, että määränpää onkin nyt itärintaman suunnassa. Siellä käytiin kiivaita taisteluja mm. Inarin lähialueilla Lutossa. Sairaanhoitajia tarvittiin kipeästi niin sotilaiden kuin siviilienkin avuksi. 

Maire Koiviston sodan aikana alkanut sairanhoitajan ura kesti läpi elämän.

Talvisota koulutti sotavammojen hoitoon

 Kommennuksen äkkikäännökseen vaikutti varmaankin, että Koivistolla oli kokemusta sotasairaanhoidosta. Hän oli aloittanut kolmivuotisen opiskelun Helsingin kaupungin sairaanhoitajatarkoulussa maaliskuussa 1937. Opintojen viimeisenä vuonna syttyi talvisota. jolloin opiskelu jatkui Tuusulan päällystökoulussa. Sen tiloihin oli perustettu Suomen kolmas sotasairaala. Siellä opiskelijat saivat käytännönläheistä ensituntumaa sodan vammoista ja niiden hoitamisesta. 

 Sairaanhoitajatarkoulun päästötodistuksen Koivisto sai talvisodan loppuvaiheiden aikana Helsingissä. Valmistumisseremoniat pidettiin Kivelän sairaalan pommisuojassa 1. päivänä maaliskuuta 1939. Sen jälkeen työ jatkui entisessä opinahjossa, Tuusulan sotasairaalassa siihen saakka, kun sairaala lakkautettiin keväällä 1940. Koivisto siirtyi nyt Helsingin kirurgiseen sairaalaan, jonne oli perustettu erityisosasto sodassa keuhkoihin vammautuneille potilaille. Kokemus sotavammojen hoitamisesta karttui myöhemmin lyhytaikaisilla komennuksilla Joensuun varuskuntasairaalassa ja Niittylahden sotasairaalassa. Viime mainitussa Koivisto toimi osastonhoitajana.

 Reipas nuori nainen halusi kuitenkin palata talvisodan jälkeen siviilimaailmaan. Välirauhan tultua Maire Koivisto hakeutui jo loppuvuodesta 1940 Tyrväälle, jossa oli avoinna terveyssisaren virka. Mutta koska hänellä ei ollut terveyssisaren pätevyyttä, hän joutui kiertäväksi sairaanhoitajaksi. Siinä tehtävässä hän työskenteli, kun jatkosota syttyi kesäkuussa 1941, ja jatkoi siihen saakka, kunnes vihdoin 18.1.1943 pääsi Valtion Terveydenhuolto-opistoon terveyssisaren koulutuskurssille. 

 Kesken terveyssisaren kurssin oli kuitenkin tullut Suomen Punaisen Ristin työmääräys Pelloon, joka junamatkan aikana Helsingistä Rovaniemelle oli muuttunut yllättäen komennukseksi Inariin. Asioiden nopea kehitys antoi aavistaa, että jatkosodan ratkaisuhetket alkoivat olla käsillä.

Polkupyörää ei jätetä!

Junamatka Helsingistä Rovaniemelle heinäkuun kolmantena päivänä 1943 oli sujunut tavalliseen tapaan, ja Koiviston polkupyörä seurasi matkassa turvallisesti mukana. Polkupyörästä hän ei halunnut luopua. Se oli luotettava kulkuväline varsinkin sota-ajan oloissa. Aina valmiina lähtemään, kun tarvittiin, ja maastokelpoinen sielläkin, missä ei kunnollisia teitä ollut. Ja se oli kätevä kuormajuhta lääkkeiden ja hoitotarvikkeiden kuljetuksessa.

 Nyt sitten tämä harmi Rovaniemellä. Pitkälle reitille yön selkään lähtevä linja-auto on niin täynnä postisäkkejä ja muuta tavaraa, että rahtia on pitänyt ottaa matkustamon istuimillekin. Kuljettaja ilmoittaa Maire Koivistolle, että tilanpuutteen vuoksi polkupyörä ei mahdu mukaan. Nuori sairaanhoitaja on yksin yössä ventovieraassa kaupungissa. Sääkin on ankea: kolea ja sateinen. Siitä viis. Hän päättää, että ei sitten. Pyörää ei jätetä, joten ei hänkään lähde.

 Tämä päätös on mieluinen autoon pyrkivälle äidille, joka nyt mahtuu sairaanhoitajattarelta vapaaksi jääneelle penkille kolme- ja viisivuotiaiden tyttäriensä kanssa. 

Itsepäisyys pelasti partisaanin luodeilta

 Äidin ja hänen tyttäriensä keralla täpötäydessä postiautossa on Rovaniemeltä lähdettäessä "henkilökunnan" eli kuljettajan ja autopostiljoonin lisäksi kaksi muuta alaikäistä lasta sekä lomalta rintamalle viime tingassa palaava alikersantti. Ilmeisen hutikassa oleva soturi talutetaan postiauton peräkopin tavaratilaan ja jätetään pehmeiden postisäkkien sekaan toipumaan lomaväsymyksestä.

 Postiautossa on myös korkea-arvoinen kirkollinen seurue. Se on matkalla Inarissa pidettävään piispantarkastukseen. Johtajana on vastikään virkaansa valittu Oulun piispa. Seurueeseen kuuluu myös Kemin kirkkoherra sekä sotilaskotisisaria ja lottia. Sodankylään päästyä otetaan vielä mukaan piispalliseen kyytiin lääninrovasti. Vuotsossa vaihdetaan häkäpöntöllä käyvä postiauto tehokkaampaan bensiinimoottoriseen, lopputaipaleen tunturien nousujen takia.

 Postiauto ei saavu koskaan perille. Sen matka katkeaa Vuotsosta lähdön jälkeen Saariselän tuntureilla sunnuntaina heinäkuun neljännen päivän kolmannella tunnilla, noin 80 metriä pohjoiseen Laanilan sillasta. On alkanut sataa rankasti, ja ehkä matkustajat eivät heti erota sateen ropinan seasta pikku napsahduksia postiauton kyljissä. Nuo napsahdukset ovat lähtöisin neuvostoliittolaisen partisaanin kivääristä ja ne kylvävät kuolemaa. Suurin osa postiauton matkustajista kuolee tulituksessa, muun muassa Oulun piispa seurueineen.

Kohtalon käänteet askarruttavat mieltä

Maire Koiviston päättäväisyys hänen kieltäytyessään nousemasta postiautoon ilman polkupyörää pelasti todennäköisesti hänen henkensä. Asialla on toinenkin puolensa. Hänen tilalleen postiautoon päässyt äiti sai surmansa, mutta kummatkin tyttäret selvisivät hengissä. Tämä kohtalon leikki on askarruttanut vuosien mittaan Maire Koivistoa. Runsas vuosi sitten hän pohti asiaa kotiseudullaan Espoon Leppävaarassa 100-vuotispäivänsä vastaanotolla.

 - Kun en päässyt pyörineni postilinjurin kyytiin Rovaniemellä, rupesin katselemaan muita vaihtoehtoja päästäkseni Inariin. Sattuma puuttui taas peliin, ja sain kyydin Jäniskoskelle matkalla olevassa kuorma-autossa. Vasta päästyäni perille Inariin seuraavana päivänä kuulin postiauton kohtalosta, Maire Koivisto muistelee yhä järkyttyneenä seitsemän vuosikymmenen takaisia sotatapahtumia.

 - Olen monasti miettinyt, että kyllä se läheltä piti. Joskus olen myös ajatellut, että pitäisikö minun olla yhteydessä noihin kahteen tyttöön, jotka äitinsä kanssa pääsivät tilalleni postiautoon ja selvisivät partisaanin väijytyksestä hengissä. Olen muita teitä kuullut, että he asuvat Ruotsissa ja olen ymmärtänyt, että he haluavat unohtaa koko asian. Ehkä niin on parasta. 

 - Antaa elämän jatkua omaa kulkuansa, ja otetaan vastaan mitä tuleman pitää, sanoo Maire Koivisto 101 vuoden elämänkokemuksella.

Teksti: Alpo Collanus, San Diego, CA ja Suomen Kuvalehti 2/2012

Kuvat: Maire Koiviston arkisto