Suomi Talo
All County Funeral Home and Crematory
KK Car

Amerikan Uutiset - Uutisarkisto

touko 12, 2016

Sotaveteraani Maire Koivisto, 101: "Sairaanhoitajilla ei sodassa ollut työvuoroja, oli vain töitä." (osa 2)


Nuoren sairaanhoitajan kihlajaiskuva. Häät vietettiin vuonna 1939. Puoliso kaatui Jatkosodassa ja Maire jäi kahden lapsen yksihuoltajaksi. Kuva Maire Koiviston arkisto.

Päästyään ehjin nahoin - ja polkupyörineen - komennuspaikkaansa Pohjois-Suomessa, Maire Koivisto toimi Inarin kunnan palveluksessa sairaanhoitajana huhtikuuhun 1944. Työn pääasiallinen sisältö oli siviilien terveydenhoito, mutta yhteistyö paikallisen suomalaisen sotasairaalan kanssa oli tiivistä, ja Koivisto auttoi myös rintamahoitajana minkä voi ja ehti. Sodassa haavoittuneiden hoidosta hänellä oli aiempaa kokemusta jo Talvisodan ajoilta.

- Sairaanhoitajan työ sotasairaalassa oli rankkaa. Niin kauan kuin jaksoi, oli työvuoro. Ei siinä merkkipäiviä eikä juhlapäiviä vietetty. Lomia ei ollut. Lomaa oli se, kun päästiin nukkumaan, ja siitä oltiin onnellisia, Koivisto muistelee.

Hyvien kavereiden kanssa Inarissa jatkosodan aikana. Maire Koivisto työskenteli Suomen Punaisen Ristin komennuksella sekä siviili- että rintamasairaanhoitajana. Komea turkki kuului työsuhdetuihin. Elämä oli myös hyvin eristäytynyttä. Maailman menosta tai sodan kulusta ei ajankohtaista päivittäistietoa sairaalan henkilökunnalla ollut. - Kun postimies toi lehdet ja kirjeet, niistä sai viimeisimmät uutiset. Radio kyllä oli, muttei siellä kerrottu rintaman tapahtumista tosiasioita. Kaunista musiikkia sieltä tuli, ja sitä kuunnellessa oli hyvä nukahtaa kun tilaisuus tuli.

Saksalaisten pidättämää vakoojaa vapauttamassa

Inarin seudulla oli paljon saksalaisia joukkoja. - He rakensivat omat sairastupansa ja heillä oli omat lääkärinsä ja sairaanhoitajansa, kertoo Koivisto. - Suomalaisiin he eivät luottaneet, vaan pysyttelivät omissa oloissaan. Joskus kuitenkin tuli tarvetta yhteistyöhön. Eräänä päivänä Koivistoa tultiin hakemaan avuksi kuulusteluihin.

Saksalaiset olivat napanneet vakoojan. Mies oli vanhemman puoleinen siviili, eikä ehkä hahmoltansa ihan kaikkein edustavimmasta päästä. Ongelma oli, ettei pidätetty puhunut mitään saksalaisten tunnistamaa kieltä. Myöskään paikkakuntalaiset, joilta kysyttiin, eivät tunteneet häntä. Tuoreessa muistissa oli aiemmin lähiseudulla tapahtunut neuvostoliittolaisen partisaanin hyökkäys, jossa tuhoutui postilinjuri ja jossa useita siviilimatkustajia sai surmansa. Epäilykset olivat vahvat. Mies kyllä kuulustelijoille jotakin höpisi, mutta puheesta ei irronnut mitään järjellistä.

Joku saksalainen muisti tietävänsä, että muuan paikallinen suomalainen sairaanhoitajatar oli varsin kielitaitoinen, joten häntä lähdettiin pyytämään apuun.

Käytyään kuulusteltavan kanssa lyhyen sananvaihdon sairaanhoitaja purskahti nauramaan. Kuulustelua johtanut upseeri ihmetteli, mistä on kysymys. - Kerroin, että tämä mies puhuu vain ja ainoastaan ruotsia, joka on meidän maamme toinen kieli. Ei hän mikään vakooja ole, vaan ahvenanmaalainen kalastaja. Hänen  päähänsä on pälkähtänyt lähteä kotisaareltaan pitkälle matkalle Lappiin tapaamaan poikaansa, jonka tietää palvelevan tällä seudulla Suomen armeijassa.

Maire Koiviston ruotsinkielen taito pelasti vangin, joka oitis vapautettiin.

Ruokapulaa torjumassa saamelaisten "avulla"

Sairaanhoitaja Maire Koiviston palvelusaikana Inarissa - kesästä 1943 kevääseen 1944 - ruokapula vaivasi niin suomalaisia siviilejä kuin sotajoukkojakin. Riittävän monipuolisen ravinnon puute vaikeutti varsinkin sairaalassa sotavammoistaan toipuvien potilaiden paranemista.

Inarin sotasairaalan ylihoitaja kertoi ruokahuollon huolistaan Maire Koivistolle, ja pyysi tuumaamaan, miten huonoa ravitsemustilannetta voitaisiin parantaa. Koivisto oli paljon kulkenut porovaljakkonsa kyydissä terveyden- ja sairaanhoitomatkoilla tiettömillä taipaleilla paikallisen siviiliväestön, pääasiassa saamelaisten, keskuudessa.

- Ne reissut olivat vaarallisia sotatoimien vuoksi. Kävi niinkin, että muuan Inariin vastaanotolleni pyrkinyt poromies kuoli kesken matkan neuvostoliittolaisen hävittäjäkoneen tulitukseen. Minulla oli aina kotikäynneillä reissussa mukana turvamies, ja browninki oli koko ajan käsillä kun matkassa oltiin, Koivisto muistelee jatkosodan aikaista palveluaan sairaanhoitajana Pohjois-Lapissa.

Mutta hoitokäynnit saamelaisten keskuudessa olivat myös opiksi. Tarkkana tyttönä nuori helsinkiläinen sairaanhoitaja oli havainnut, että saamelaisten ravitsemustilanne oli jokseenkin hyvä. He olivat paimentolaisina tottuneet omavaraisuuteen ympäri vuoden. Porotalous on avainsana. Tästä seurasi oivallus.

- Saamelaiset hyödynsivät ruokataloudessaan poron erittäin taitavasti. Mutta poron maksaa he eivät syöneet. Se heitettiin jätteisiin. Maksa on erinomainen ravinnon lähde, ja me päätimme, ettei sellaista sovi näin kovassa puutteessa jättää kayttämättä. Koska oli talvi, luonnon pakastin oli koko ajan päällä ja auttoi hankettamme syväjäähdyttämällä poronmaksat. Niitä sitten poimittiin "ulkovarastosta" tarpeen mukaan ja niistä saatiin oivallista ravinnonlisää sotasairaalan ruokavalioon yli vaikean talven.

Sodasta siviiliin - ja rättisulkeisiin

Viisi kuukautta Inarin-kommennuksen päätyttyä alkoi noilla tantereilla Jatkosodan viimeinen näytös, Lapin sota, syyskuussa 1944. Maire Koivisto oli silloin jo palannut etelään. Samaan aikaan, kun taistelut entisten aseveljien kesken Lapissa alkoivat, Maire Koivisto nimitettiin Espoon ensimmäiseksi terveyssisareksi kunnan lähes 500-vuotisessa historiassa. Virassaan hän toimi kolmekymmentä vuotta, vuoteen 1975. Sinä aikana Espoo kasvoi 9 000 hengen kunnasta yli 100 000 asukkaan kaupungiksi; nykyisin Espoo on Suomen toiseksi suurin kaupunki, jossa on 270 000 asukasta.

- Sodanjälkeiset ensimmäiset vuodet olivat puuhakasta aikaa kiertävälle terveyssisarelle. Köyhällä kunnalla oli vain yksi vaaka ja mittapuu, joita piti muun varustuksen ohella kuljettaa mukana paikasta toiseen. Maantieteellisesti vastuualue oli laaja. Päivittäisen viranhoidon kulkuvälineitä olivat linja-auto, juna ja polkupyörä sekä talvella myös potkukelkka ja virkasukset. Pitkien etäisyyksien ja huonojen liikenneyhteyksien vuoksi suurin osa ajasta meni matkustamiseen, harmittelee Koivisto.

Terveyssisaren toimenkuva oli monipuolinen. Hänen vastuulleen kuuluivat kaikki kunnan asukkaat kahden viikon iästä kuolemaan asti. Kätilö hoiti vauvat kaksiviikkoiksi, sen jälkeen he siirtyivät terveyssisaren vastuulle, johon myös kuuluivat kotisairaanhoito, tuberkuloosihoito, vanhustyö ja rokotukset.

Koivisto muistelee leikkisästi kuulleensa armeijasta käsitteen rättisulkeiset. Hän kertoo olleensa saman sorttisissa puuhissa siviilissä. - Kun ei ollut tietoa vastasyntyneistä, joita putkahti maailmaan usein myös kotioloissa, piti aina kylillä tarkkailla, minkä talon narulla roikkuu uusia vaippoja kuivumassa. Siitä keksi, että ahaa, tuollahan on varmaan syntynyt uusi asiakas. Ja siitä vaan sitten sisään tervehdyskäynnille.

Muuttolintuna Floridassa yli vuosikymmenen

Maire Koivisto on ollut aina erityisen kiinnostunut USA:sta. Espoon terveyssisaren virassa ollessaan hän vietti yhden vuoden virkavapaana, työskennellen ammatillisen vaihto-ohjelman puitteissa kahdessa sairaalassa itärannikolla, New Jerseyssä ja Bronxissa.

Eläkkeelle jäätyään Koivisto teki vuonna 1981 ensimmäisen matkansa Floridaan, Lantanan alueelle. Siellä hän sai ensi kosketuksen paikalliseen suomalaisyhteisöön ja viihtyi. Seuraavana talvena hän palasi, kävi haalilla tapahtumissa ja sai paljon tuttavia. Läheisimmäksi ystäväksi tuli mainari Lauri "Lasse" Honkanen, joka oli tullut Kanadasta viettämään eläkepäiviään etelän aurinkoon ja suomalaisten pariin. Honkasen residenssissä Maire Koivisto asui ja huushollasi pitkät jaksot oleskellessaan Floridassa, usein lastensa ja lastenlastensa kanssa.

Yksi syy vierailuihin oli myös Koiviston tyttärenpoika, koripalloilija Martti Kuisma, joka pelasi vuosina 1990-1994 menestyksekkäästi Floridan yliopiston joukkueessa ja siirtyi sittemmin ammattilaiseksi Eurooppaan. - Floridassa oleskelin talvet säännöllisesti 13 vuoden ajan ja muistot ovat hyvät, Koivisto sanoo.

Viesti terveydenhoitajille: jalkautukaa lasten tykö

Maire Koivisto, os. Vaistermaa (sukunimi alun perin Villgren) syntyi Venäjän keisarin alamaiseksi Suomen Suurirutinaskuntaan vuonna 1915, menetti äitinsä tuberkuloosin uhrina vuonna 1916 ja asui sukulaistensa huostassa Suomen itsenäistyessä vuonna 1917. Hän on vanhempi kuin Suomi ja tehnyt pitkän päiväyön maamme kansanterveyden, erityisesti lastenhuollon parissa.

Koivisto kuuluu siihen sukupolveen, joka taisteli kolme sotaa maan itsenäisyyden puolesta ja on työskennellyt vuosikymmenet kansakunnan paremman tulevaisuuden puolesta. Hänen aikanaan Suomi, joka oli syntyessään kansakuntien pohjasakkaa, on noussut maailman eturivin maiden joukkoon. Yhdysvaltalainen arvostettu Newsweek-lehti julisti muutama vuosi sitten, että "Suomi on maailman paras maa asua".

Kuulkaamme, mitä tämän suuren saavutuksen luomisessa mukana ollut terveyssisar Maire Koivisto sanoo 101 vuoden kokemuksella:

 "Kun seuraan tämän päivän kehitystä ammattialallani, huomaan että terveydenhuollon tehtävissä on paljon korkeasti koulutettua väkeä. Se on hyvä asia. Olisi kuitenkin tärkeätä lähteä sieltä näyttöpäätteiden ja kokousten maailmasta perheiden pariin. Ei tarkastamaan heidän tekemisiään, vaan moikkaamaan ja juttelemaan mukavia. Samalla jutustellessa voi havaita, miten asiat perheessä ovat, ja näin voi auttaa ongelmatapauksissa ennalta ehkäisevästi. Se maksaa itsensä takaisin moninkertaisesti."

Teksti: Alpo Collanus, San Diego, CA

Kuvat: Maire Koivston arkisto