Suomi Talo
All County Funeral Home and Crematory
KK Car

Amerikan Uutiset - Uutisarkisto

kesä 7, 2020

Mummon kammari: Luoja meitä auttakoon


George Floydin kohtalo on järkyttänyt koko maailmaa. - Luoja meitä auttakoon, kirjoittaa mummo.
 Tervetuloa kesä! Tai kesähän meillä täällä on aina, mutta tuli niin kotimaani Suomi mieleen ja päättyneet koulut ja lasten kesäloma. Ilmatkin Suomessa ovat kääntymässä kesäisiksi, silleen pohjoismaiseen tapaan. Koulutodistukset on annettu, lapsenlapset ovat ne meille näyttäneet netin kautta ja lahjukset ovat kolahtaneet nuorison pankkitileille. Mieluisia uutisia.
 
Nämä paikalliset uutiset ovatkin ihan jotain muuta kuin mieluisia. Juuri kun ollaan pääsemässä voitolle taudista, tulee taas tällainen ikävä juttu ja siitä seuraavat mellakat. Minullakin on kokemuksia amerikkalaisista poliiseista, asia, joka nyt tuli mieleen taas, kun tällaista konfrontaatiota sattuu. Oma kokemukseni tosin oli ihan helppo tapaus, mutta se pisti silloin ajattelemaan ja sen se tekee yhäkin.

Olin silloin varmaan ensimmäistä talvea täällä, kun ajelimme siipan kanssa kotia kohti A1A-rantatietä pitkin. Siellähän on melkein jatkuva ohituskielto ja alhainen nopeusrajoitus. Edellä ajava auto oli sitten oikein tunnelma-ajelulla, kun liikkui jopa rajoitusta hitaammin. Siippaa rupesi jo hermostuttamaan ja niinpä hän kehotti minua vain rohkeasti ohittamaan edellä ajavan. Aikani siinä harmittelin, mitä tehdä, iltapimeä  ja kotiinkin pitäisi päästä ja niin sitten vilkku päälle ja ohi, nopea liike.

Ja samassa välähtävät sininen ja punainen valo takanani! Poliisi! En ollut nähnyt koko autoa. No, siitä vaan tienviereen ja odottamaan sakkolappua tai nuhdesaarnaa tai molempia. Odottelimme, minua harmitti ihan tuhannella ja olin kiukkuinenkin. Ei pitäisi olla yllytyshullu! Odottelimme jo niin kauan, että aloin ihmetellä, miksei ketään kuulu. Kirkas valonheitin osoitti peruutuspeileihin – sekin käytäntö, jota ei Suomessa tapaa.

 Avasin oven ja ajattelin lähteä kysäisemään, mikä mättää. Samassa kuuluu poliisin selkeä, mutta ystävällinen ääni: ’Ma’m, please, menkää takaisin autoon.’ Rouvahan meni ja aina vain kului aikaa, en tiedä, montako minuuttia. Sitten tulee viereen poliisimies, näyttää, että veivaapas ikkuna alas. ’Ajokortti ja rekisteriote, kiitos. Kuulkaas, ei pidä lähteä autosta ulos, mitäs jos olisin epäillyt, että teillä on ase ja ampunut teitä?’, sanoo viranomainen. Varjele, ei tullut mieleenikään! 

 Olen järkyttynyt ja peloissani. Kerron poliisille, että olen suomalainen eikä meillä Suomessa ole yleensäkään aseita, eikä mukana autossa – paitsi nyt hirvimetsälle mennessä, mutta sitä en nyt kuitenkaan sano, ajattelen vain. Siippa puuttuu puheeseen ja selittää pahoitellen poliisille, että koko idea ohittamisesta oli hänen. Poliisi ilmeisesti uskoo, kun katsoo minun pelästynyttä naamaani, näkee myös harmini. Poliisi sanoo päästävänsä minut tällä kertaa vain varoituksella. Kirjoittaa keltaisen lapun.  Hyvää kotimatkaa! 

 Ajelemme kotiin rajoitusten mukaan emmekä ohittele. Tapaus vaivaa rankasti mieltäni. Mitäpä, jos olisinkin ollut musta nainen, vieressä musta mies? Meidät olisi käsketty ulos autosta, kädet ylhäällä, tarkastettu auto ja ihmiset. Jos  olisin siihen ikääni mennessä nähnyt, miten poliisi tässä maassa toimii vastaavassa tilanteessa, miten minä olisin reagoinut? Olisiko paniikki iskenyt? Pelko. Pelko olisi veretseisauttavaa laatua. Mielessä olisi varmasti kulkenut kuvia tilanteesta, jossa aseet puhuvat ja olet auttamatta alakynnessä, sano mitä sanot. Mitä enemmän vastustat, sitä  kovemmiksi muuttuvat virkavallan otteet. 

 Kun katsoin tätä viimeksi sattunutta videota Minneapolisista, minua ahdistaa. Eikö tule yhdenkään poliisin mieleen, että tämä mies ei siitä maasta voi karkuun hyökätä, kun kädet ovat selän takana  kiinni ja mies makaa mahallaan? Kun ilma alkaa loppua ja hengitys ei kulje, kukaan meistä ei voisi maata hievahtamatta paikallaan, vaan elimistö yrittää kaikin tavoin saada aikaan ilmaa keuhkoihin. Se liikehdintä oli kuolinkamppailua eikä pakoon yrittämistä...Luoja meitä auttakoon, kaikkia omia luotujaan väriin ja rotuun katsomatta! Silti, kaikesta huolimatta, pitää uskoa parempaan tulevaisuuteen. Onko se parempi, riippuu meistä kaikista, kaikenvärisistä ihmisistä. On meillä tekemistä.

Pirjo-Leena Koskinen

Lake Worth Beach, FL