Lake Worthin alueen alkuperäisistä asukkaista, seminole intiaaneista, on säilynyt historiallisia artikkeleita ja piirroskuvia jälkipolville. 1800-luvun alkuvuosikymmeninä suuri seminole-leiri sijaitsi nykyiseen West Palm Beachiin rajoittuvan Clear Laken rannassa, vajaa kilometrin päässä Atlantin valtamerestä. Intinaanikylä paljastui marraskuun 5. päivänä 1841, kun aluetta tutkineen kapteeni R.D.A. Waden sotajoukko törmäsi yksinään Hillborough Inletillä melovaan intiaaniin. Sotilaat pakottivat intiaanin johdattamaan heidät kotikyläänsä, joka sijaitsi runsaan 20 kilometrin päässä sisämaassa. Syntyneen taistelussa Waden joukot saivat vangiksi 20 intiaania ja tappoivat kahdeksan.

Tequestalaiseen julkaisuun kirjoittanut  Louis Capron kertoo Waden kertoneen tapahtumista seuraavaa:

-Vankiemme ja heidän osoittamansa vanhan intiaanimiehen, joka osoittautui heidän Cha-chi-nimiseksi päällikökseen, avustuksella ryhdyimme tutkimaan aluetta lisää. Marssimme läpi mailien pituisen upottavien aapojen, mäntymetsien ja piikkipensaikkojen suuren puiden reunustaman suojärven rantaan. Siellä törmäsimme toiseen intiaaniyhteisöön. Yllätimme heidät ja saimme 27 uutta vankia sekä takavarikoimme kuusi kivääriä ja yhden haulikon. Tuhosimme kylän asumukset ja neljä kanoottia, kapteeni Wade raportoi.

’Piilotin unelmani takaraivooni, se oli ainoa turvallinen paikka talossa. Aika ajoin otin ne esiin ja leikittelin niillä uskaltamatta paljastaa niitä kenellekään muulle, koska ne olivat hauraita ja saattaisivat mennä rikki.’

 Löysin tämän Erma Bombeckin, amerikkalaisen perheenäidin ja kirjailijan, ajatelman jo kauan sitten. Se sykähdytti, puhutteli minua niin, että muistan sen melkein sanasta sanaan ulkoa. Erma oli hyvin suosittu kolumnisti, joka ei teeskennellyt olevansa täydellinen missään suhteessa. Hänen pakinansa olivat arkirealismia ihan sananmukaisesti ja siksi varmaan niin suosittuja.

 Kun meidän pojat olivat pieniä, kouluikäisiä, tuntui juuri tuollaiselta: ei turvallista paikkaa talossa edes omille ajatuksille, paitsi yöaikaan, kun kaikki muut nukkuivat. Kun nuorimmainen oli vauva, meillä oli hänen lisäkseen 7-, 11- ja 13-vuotiaat pojat. Legoja, lelulautoja,  urheiluvälineitä ja ajoittain lemmikkieläimiäkin hamstereista alkaen oli suloisena sekamelskana huusholli täynnä. Talo näytti ajoittain anopin mukaan mustalaisleiriltä.

”Tap, what’s wrong?” Näin kysyi minulta tyttö amerikkalaisen koulun käytävällä syyskuussa 1966. Olin uusi vaihto-oppilas koulussa. ”How come, I’m just fine?”, eli miten niin, kysyin pölmistyneenä. Eihän minua mielestäni mikään vaivannut.” ”Miksi sitten et hymyile?” selvensi uusi tuttavuuteni viattomin silmin. Keskustelusta viisastuneena päätin alkaa hymyillä enemmän. Suupieleni olivat kipeät seuraavat pari viikkoa.

 Tapahtuma auttoi minua ymmärtämään eroja suomalaisen ja amerikkalaisen kulttuurin välillä. Samanlaisen opetuksen sain vuotta myöhemmin: kun palasin Suomeen, ihmettelin, miksi ihmiset vaikuttavat niin tympeän vakavilta. Olin vuoden aikana omaksunut amerikkalaisen positiivisuutta heijastavan kehonkielen, johon kuului hymyileminen vieraille.

 YK:n laaja tutkimus nimesi hiljan Suomen maailman onnellisemmaksi maaksi. USA oli sijalla 19 ja sen sijoitus heikkeni. Tutkimus johti laajaan kommentointiin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin. Eiväthän suomalaiset vaikuta lainkaan onnellisilta, tuskin hymyilevätkään, totesivat monet kommentaattorit. Amerikkalaisten ihmetys varmaankin osin johtui siitä, että juuri kansalaisten onnellisuus asetettiin päämääräksi jo maan itsenäisyysjulistuksessa (”Life, liberty and pursuit of happiness”).